”Aika on arvokasta, sitä ei sovi tuhlata. Mihin oikein käytät aikaasi, tämä elämä on kuule ainutkertaista, älä kuluta aikaasi mihin vaan.” Kuulostaa varmaan tutulta. Aika on niin tärkeää ja vakavaa, että se on parasta käyttää viisaasti; tee jotain hyödyllistä, kartuta omaisuuttasi, työskentele ahkerasti, älä laiskottele, älä tuhlaa, älä ole saamaton!

Minä väitän, että aika on tarkoitettu kulutettavaksi, ilolla ja riemulla tuhlattavaksi.

Aika on elämää, jota ei voi suorittaa – eikä elämä sitä meiltä odota. Elämälle minä olen minä, sinä olet sinä, itsenään merkityksiä ja merkityksellisiä. Ajalle ja elämälle ei ole merkitystä sukupuolella, iällä, kokemuksella, uskonnolla tai uskomuksilla, koulutuksella, tulotasolla, sukupuolisella suuntauksella, rodulla tai asuinpaikalla.

Aika on lahja – elämä on lahja, annettu ilman taka-ajatuksia, ainoana vaatimuksena käyttää se.

Meillä kaikilla on pyrkimys käyttää aikamme hyvin, jokaisella meillä on tarve olla parhaalla mahdollisella tavalla oma itse ja toteuttaa itseänsä omimmalla tavalla. Elämää ei kuitenkaan voi tehdä tai ostaa, voi vain antaa mennä – aistia, kokea, tuntea. Mitä enemmän ”paljasta” elämää ja sen kokemista, sitä vahvempana se virtaa.

Me olemme ytimeltämme samoja, elämää ja aikaa. Me haluamme olla siellä, missä on elämisen ydin, itsessämme. Siellä missä tunteet, halut ja tarpeet kohtaavat, siellä missä rakastaminen, vihaaminen, ilo ja suru kohtaavat ja koskettavat meitä kaikkia.

Ja siellä missä kohtaamme itsemme, kohtaamme toisen, minä kohtaa sinän, sinä minän – ajassa, ajattomuudessa, nyt ja aina. Ajan alusta asti tarvitsemme toisiamme, toisen ihmisen hymyä ja kosketusta, katsetta ja kuuntelemista – syliä me kaipaamme.

Send this to a friend