Elämme aikaa, jossa keskustellaan keskustelemisesta, puhumisesta, itsen ilmaisusta ja sanan mahdista. On valtioita, joissa sanan ja ilmaisun vapautta rajoitetaan tai se kielletään kokonaan. Me etuoikeutetut täällä Suomessa saamme vapaasti ja vapautuneesti ilmaista itseämme niin sanoin kuin muutenkin. Ja senhän myös teemme!

Samaan aikaan keskusteluun on tuotu myös se toinen puoli, vastuu sanoista ja ilmaisusta. Ihmetellään kuinka vapaasti netti täyttyy perättömista ja tarkoitushakuisista uutisista, vihapuheesta ja silkasta valehtelusta. Jätetään kertomatta jotain ja/tai väritetään kerrottu niin ettei totuutta kerrosten alta yksinkertaisesti löydä. Tuttua, vai mitä? Kaikki olemme luultavasti törmänneet tuohon ilmiöön, sanoilla huijaamiseen ja vedättämiseen. Huomaammeko silti kun  teemme sitä itse?

Tarkoitan tässä erityisesti sitä puhetta, jota puhumme itsellemme. Kuinka paljon väärennämme totuutta kun vakuutamme itsellemme olevamme laiskoja, tyhmiä tai muuten vaan huonoja ihmisiä. Kuinka jätämme kertomatta itsellemme kaikista niistä saavutuksista ja hyvistä asioista kun mollaamme tekojamme tai tekemättä jättämistämme. Ja kuinka emme huomaa vahvuuksiamme ja hyviä puoliamme kun keskitymme keskeneräisyyteemme.

Sanoilla voimme rikkoa ja korjata, satuttaa ja parantaa. Sanat, joita suustamme päästämme voivat lyödä lyttyyn tai nostaa ylös, voimme herjata tai helliä, huutaa ärräpäitä tai supattaa sulosanoja.

Olemme vapaita valitsemaan puhumisen ja hiljaa olemisen, olemme vapaita valitsemaan sanamme.  Olemme myös vastuussa sanoista, joita käytämme, myös niistä, jotka ovat itsellemme.

Olisiko aika ottaa uusi sana, sananvastuu, käyttöön niin sanana kuin käytäntönäkin?

Send this to a friend